Eipä tässä kauheasti riemusta voi hyppiä, kun tuntuu, että viime aikoina tullut vaan kuraa niskaan. Uusin huolen aiheeni on Elvis, joka on nyt viikonlopun ollut kipeänä vatsavaivojen vuoksi. Pelko perseessä olen ollut, että mistä se mahtaa johtua. En ole ainakaan huomannut, että olisi syönyt mitään sopimatonta enkä itsekään ole antanut mitään sellaista. Pakostikin aina tulee mieleen, kun ei vaan olisi tulehdusta tms. Elvis on siis kärsinyt mm. vatsakrampeista/kivusta, minkä takia ruoka ei ole oikein maistunut. Myös jätösten kanssa on ollut ongelmia. Oksentanut ei onneksi ole kuin muutamia kertoja ja luulen niiden johtueen todennäköisimmin tyhjästä vatsasta. Vatsavaivojen lisäksi myös anaalirauhaset ovat vaivaneet. Huomenna on kuitenkin soitettava eläinlääkäriin ja kysyttävä neuvoja sekä varattava aikaa tutkimukseen, jos siihen on tarvis.
Välillä minun on pakko vetää syvään henkeä, nieleskellä ja yrittää petrata ajatuksiani, jotka inhottavasti ilkuvat minua huonoksi koiranomistajaksi. Joskus mietin, että onko vika minussa vai koirissa, kun tuntuu, että meillä sairastellaan jatkuvasti. Onko meillä vain niin huono tuuri? Sairastavatko muiden koirat niin kuin omani, mutta siitä ei vaan huudella? Vai olenko vain niin herkkä ja kuvittelen omiani?
Yritän aina tehdä kaikkeni, että koirillani olisi hyvä olla ja että ne pysyisivät terveinä. Rakastan niitä ja rakastan sitä, että saan harrastaa niiden kanssa erilaisia lajeja sekä muuten touhuta niiden kanssa. Rakastan sitä, että ne tuovat jokaiseen päivään valoa omilla hassuilla tavoillaan. Eläimet ovat terapeuttisia - se on totuus. Jotkut saattavat ajatella, että olen liian kiintynyt omiin koiriini, mutta minä sanon siitä, että minun on vain hyvä olla niiden kanssa. Lähellä niitä. Fakta on se, että elämäni olisi kurjaa ilman koiriani.
Kun tarkemmin mietin, niin maailmani pyörii melkolailla koirieni tassuissa - harrastukset, liikunta, ilot, surut, treenikaverit jne. Eikä se toisinaan haittaa minua lainkaan, vaikka tietysti kaikki tämä voi jonkun mielestä olla ihan hullun puhetta. Jos koirallani on huono olla, niin on minullakin. Sama koskee myös minulle tärkeitä ihmisiä. Minulle koirat ovat rakkaita perheenjäseniä, eivät pelkkiä lemmikkejä. Haluan pitää niistä aina hyvää huolta ja tarjota jokaiselle rakastavan kodin. Koirani saavat paljon huomiota ja yleensä uusien asioiden tullessa elämääni, pohdinkin yleensä ensimmäisenä koiriani. Loppujen lopuksi kun mietin tätä kaikkea, niin tulen siihen tulokseen, että en minä oikeasti taida olla niin huono koiranomistaja, vaikka välillä siltä tuntuukin.
Vimmaisan tunneryöppymyrskyn jälkeen onkin paljon mukavampi olla. Uskallan varovasti jopa nyt sanoa myös, että jopa Elviksen vointi on parempi nyt illalla. On kantanut minulle moneen otteeseen leluja. Varovasti varpaillani olen edelleen ja varovasti otan tuon ruokinnan suhteen. Kuitenkin huomenna soitan eläinlääkäriin, oli asiat miten tahansa. Tässä olen pohtinut melkein pääni puhki, että mikä olisi hyvä / hyvin sulava ruokavalio koiralle, jolla on herkkävatsa ja taipumusta närästykseen? Barffaustakin olen miettinyt, mutta en ole varma onko se juuri se meille sopiva juttu. Luita koirani eivät oikein osaa syödä, koska niitä ne eivät ole paljoa saaneet.
Tässä ruokavalion muutoksessa uskonkin, että meidän ensimmäinen askel on nappuloiden vaihto. Tietysti vasta sitten, kun Elviksen vatsa ollaan saatu rauhoittumaan. Pentuna Elvis söi 50/50 -mallilla raakaa lihaa sekä nappuloita ja olenkin otaksunut sen ehkä meille parhaimmaksi vaihtoehdoksi, jos tuota raakaa ruetaan miettimään. En ehkä kuitenkaan menisi ihan täydellä raakaruokinnalla, sillä olen itseni suhteen melko epävarma. Koiran kannalta voin sen sanoa, että veristä lihaa Elvis ei suostu syömään, sillä sen mielestä se on jotenki karmivaa (olen kokeillut aikoinani). Myöskään raa'asta kananmunasta se ei pidä. Toisinaan Elvis on siitä jännä koira, sillä se syö mielummin keitettyä lihaa kuin raakaa, mutta kai sekin on jotenkin tottumiskysymys, vai?
Minusta tuntuu usein, että koiran ruokinta on kuin jokin hemmetin älypeli. Se ei olekaan niin yksinkertaista, kuin aluksi luulee - varsinkaan jos koira on herkkävatsainen. Pää menee täysin pyörälle, kun edessä on niin monta narua mistä voisi yrittää vetää, mutta kun ei ole varma, mistä niistä edes kannattaa vetää. Monesti ollaan painittu ruokien suhteen, että se oikea löytyisi, mutta nähtävästi sitä ei vielä ole löytynyt. Toivottavasti se pian löytyisi ja siinä voitaisiin hyvillä mielin pysyä. Ehkä huomenna olen astetta fiksumpi ja selvempi ajatuksieni suhteen, kun saan soitettua sinne eläinlääkäriin.
Voisin vielä lopuksi toivoa sormet ja varpaat ristissä, että jos nämä kaikki vastoinkäymiset nyt loppuisivat ja tilalle tulisi niitä iloisia onnistumisia. Jaksaisi vähän paremmin. Huomenna meillä alkaisi kevään ensimmäiset ohjatut agilitytreenit, mutta varmuutta sinne menosta ei vielä ole - ainakaan Elviksen suhteen. Tietysti jos ei Elvis pääse, niin voin napata Mallan mukaan. Milloinkohan olen edes viimeeksi viettänyt kahden keskeistä aikaa Mallan kanssa? Siinäpä vasta kysymys.
-Emmi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti