On vähän blogin kirjoittelut / treenailut jääneet, kun mieleen ei ole oikein muuta mahtunut, kuin rakas Kata. Sain lauantaina Katan tuhkat ja kyllä oli taas silmät sumeina kyynelistä. Kyhäsin makuuhuoneen lipaston päälle Katalle oman muistopaikan. Siinä on uurna, sydänkynttilä ja kuva Katasta, missä samassa roikkuu Katan nimilaatta. Vaikka joidenkin mielestä se hullulta ja oudolta kuulostaakin, niin puhun siinä ajottain Katalle. Toivotan mm. hyvää yötä ja huomenta.
Kyllä tämä on vaan niin kamalaa. Kaikki eivät sitä oikeasti tajua, että kyllä se rakkaan lemmikin poismeno surettaa siinä missä jonkun muunkin. Välillä oloni jo pikkiriikkisen helpottaa, mutta sitten yllättäen tulee sydäntä puristava ikävä, ettei henkeä meinaa saada. Tuolloin yleensä nappaan Elviksen ja Mallan tiukasti syliini, painan kasvot niiden turkkiin ja nieleksin silmät kyynelistä sumeina. Joskus saatan hymyillä jollekin asialle ja yllättäen taas itkeä (Katan tullessa mieleeni), mutta nauraa en hirveästi pysty vielä millekään hauskoille asioille. Mietin usein, että miten tästä voi selvitä? Mutta hyvää tapaa siihen ei taida olla oikein muu kuin aika. Ikävöidä voi aina ja sitä tulen tekemään. Jos vaan voisin, niin painaisin Katan syliini ja suukottaisin sen harmaata kuonoa.
Tänään käytiin aamulla Elviksen ja Mallan kanssa isäni pihalla juoksentelemassa sillä välin, kun veljeni vaihtoi autooni talvirenkaat. Elvis nouti innoissaan palloa eikä millään olisi halunnut lopettaa. Sitten kävin kotimatkalla löytöeläintalolla katsomassa mitä kodittomille eläimille kuuluu ja varaamassa uusia hoitovuoroja. Päivällä käytiin uudestaan isäni luona, sillä hänellä on tänään syntymäpäivät. Siellä kuluikin joutuisasti aika ja pitikin rientää Elviksen kanssa jo kentälle agitreeneihin.
Treenit menivät ihan hyvin, mitä nyt itsellä ei pysyneet ajatukset kasassa. Ei oikein ollut sitä normaalia fiilistä, mitä treeneissä tarvitaan, vaikka ymmärtäähän sen. Ei oltu tehty Elviksen kanssa viikkoon mitään ja se kyllä näkyi pojan vireessä. Elvis juoksi kuin tuli olisi ollut hännän alla. A:n treenaamisesta ei meinannut tulla mitään, kun poika hyppi ylösmenoja oikein urakalla. Hirvittää oikeasti ajatus, että näilläkö muka mennään SM-kisoihin, ei, pitäisi vaan treenata ja treenata. Onneksi muut kontaktit olivat hyvät. Tänään taas jäin radalla liikaa odottamaan ja varmistelemaan taakseni tuleekohan se Elvis, vaikka kyllähän se sieltä tulee - itse pitäisi laittaa sitä töppöstä toisen eteen. Sitten kun sitä töppöstä laittaa, niin voikin olla jo liian myöhäistä tai hilkulla. No joo, näillä mennään seuraavaan treenikertaan...
Tästä kuukaudesta taisikin tulla meille kisaton, sillä suunnitelmat eivät menneetkään niin kuin olin niiden ajatellut menevän. Saa nähdä miten käy seuraavan kuun. Jyväskylän kisat kyllä kiinnostaisi, mutta katsotaan. Tällä hetkellä aion keskittyä toistaiseksi itseeni ja koiriini. Huomenna olisi tiedossa Elviksen kanssa tokotreenit. Siitäkin on jo kaksi viikkoa, kun viimeeksi ollaan treenattu sitäkään. Viime viikolla kun treenit oli peruttu. Mutta jospa se siitä.
-Emmi
Kyllä tämä on vaan niin kamalaa. Kaikki eivät sitä oikeasti tajua, että kyllä se rakkaan lemmikin poismeno surettaa siinä missä jonkun muunkin. Välillä oloni jo pikkiriikkisen helpottaa, mutta sitten yllättäen tulee sydäntä puristava ikävä, ettei henkeä meinaa saada. Tuolloin yleensä nappaan Elviksen ja Mallan tiukasti syliini, painan kasvot niiden turkkiin ja nieleksin silmät kyynelistä sumeina. Joskus saatan hymyillä jollekin asialle ja yllättäen taas itkeä (Katan tullessa mieleeni), mutta nauraa en hirveästi pysty vielä millekään hauskoille asioille. Mietin usein, että miten tästä voi selvitä? Mutta hyvää tapaa siihen ei taida olla oikein muu kuin aika. Ikävöidä voi aina ja sitä tulen tekemään. Jos vaan voisin, niin painaisin Katan syliini ja suukottaisin sen harmaata kuonoa.
Tänään käytiin aamulla Elviksen ja Mallan kanssa isäni pihalla juoksentelemassa sillä välin, kun veljeni vaihtoi autooni talvirenkaat. Elvis nouti innoissaan palloa eikä millään olisi halunnut lopettaa. Sitten kävin kotimatkalla löytöeläintalolla katsomassa mitä kodittomille eläimille kuuluu ja varaamassa uusia hoitovuoroja. Päivällä käytiin uudestaan isäni luona, sillä hänellä on tänään syntymäpäivät. Siellä kuluikin joutuisasti aika ja pitikin rientää Elviksen kanssa jo kentälle agitreeneihin.
Treenit menivät ihan hyvin, mitä nyt itsellä ei pysyneet ajatukset kasassa. Ei oikein ollut sitä normaalia fiilistä, mitä treeneissä tarvitaan, vaikka ymmärtäähän sen. Ei oltu tehty Elviksen kanssa viikkoon mitään ja se kyllä näkyi pojan vireessä. Elvis juoksi kuin tuli olisi ollut hännän alla. A:n treenaamisesta ei meinannut tulla mitään, kun poika hyppi ylösmenoja oikein urakalla. Hirvittää oikeasti ajatus, että näilläkö muka mennään SM-kisoihin, ei, pitäisi vaan treenata ja treenata. Onneksi muut kontaktit olivat hyvät. Tänään taas jäin radalla liikaa odottamaan ja varmistelemaan taakseni tuleekohan se Elvis, vaikka kyllähän se sieltä tulee - itse pitäisi laittaa sitä töppöstä toisen eteen. Sitten kun sitä töppöstä laittaa, niin voikin olla jo liian myöhäistä tai hilkulla. No joo, näillä mennään seuraavaan treenikertaan...
Tästä kuukaudesta taisikin tulla meille kisaton, sillä suunnitelmat eivät menneetkään niin kuin olin niiden ajatellut menevän. Saa nähdä miten käy seuraavan kuun. Jyväskylän kisat kyllä kiinnostaisi, mutta katsotaan. Tällä hetkellä aion keskittyä toistaiseksi itseeni ja koiriini. Huomenna olisi tiedossa Elviksen kanssa tokotreenit. Siitäkin on jo kaksi viikkoa, kun viimeeksi ollaan treenattu sitäkään. Viime viikolla kun treenit oli peruttu. Mutta jospa se siitä.
-Emmi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti