Harrastuskoirana manchesterinterrieri

Pohdin joitakin aiheita, mistä voisin kirjoittaa. Päädyin kirjoittamaan oman mielipiteeni, minkälaista on harrastaa manssin kanssa ja minkälaiselta rotu vaikuttaa harrastuskoirana. Itselläni tosiaan siis kokemusta kolmesta manssista ja kaikki ovat olleet harrastuksissa mukana.

Meillä pääasiassa harrastukset ovat pohjautuneet agilityyn sekä tokoon. Olen opettanut jokaiselle koiralleni myös hauskoja temppuja ja teettänyt niillä aktivointipelejä - ne pitävät molemmista. Manssit ovat tuhottoman fiksuja koiria, niin kuin terrierit yleensä ovat. Sen vuoksi ne ovatkin oivia erilaisten harrastusten parissa.

Manssit ovat vilkkaita ja osoittavat melko nopeaan turhautumisensa; meillä se osoitetaan vinkumisella ja joskus riehumisella. Koskaan turhautumisen vuoksi meillä ei ole paikkoja tuhottu (paitsi pentuna). Mielestäni manssi on parempi harrastuskoirana kuin pelkkänä seurakoirana. En kuitenkaan kiellä sitä, etteikö manssi pärjäisi seurakoirana, kunhan se vaan saa tarpeeksi aktiviteettia ja lenkkeilyä. Itse kuitenkin kannatan harrastamista. Tietysti Kata ja Malla harrastavat nykyään vähemmän ja harvemmin, kuin nuorempina, mutta saavat muita aktiviteetteja. Kun käyn omatoimisesti treenaamassa, pääsevät myös tytöt verestämään muistojaan agilityn ja tokon parissa. Elvis harrastaa viikoittain agilitya sekä tokoa, temppuja ja aktivointi-pelejä aina silloin tällöin. 

Mutta minkälainen koira manssi sitten on tokossa? Jos tähän alkuun vertaan esimerkiksi Mallan ja Elviksen treenaamista, niin Elvis on mielestäni ehkä miellyttämisenhaluisempi. En ole koskaan saanut opetettua tytöille noutokapulaa. Ne suorastaan vihaavat sitä, vaikka siitä mielekästä olen yrittänyt niille tehdä. Ne eivät yksin kertaisesti vain pidä tavaroiden kantamisesta, etenkään käskyn vuoksi. Elvis puolestaan ei laita pahakseen kannella tavaroita ja esineitä suussaan, sen vuoksi noutokapulan opettaminen oli sille helpompaa. Mitä pienempänä koiran on erilaisten esineiden (puinen, metallinen jne.) noutoon/kantamiseen totuttanut, sitä helpompaa se on vanhempana sille opettaa. Meillä metallikapulan opetusta jouduttiin ja joudutaan yhä vahvistamaan paljon. Pentuna totutin Elvistä esimerkiksi pitämään lusikkaa tms. suussa.

Tokossa tarvitaan kärsivällisyyttä ja kuuliaisuutta, joista ensimmäinen on mielestäni osoittautunut manssien kanssa treenatessa yhdeksi huomionarvoiseksi seikaksi. Omat koirani turhautuvat joidenkin liikkeiden tekemisessä, kuten esimerkiksi paikkamakuun tai pitkän matkan seuraaminen. Tunnetusti manssit ovat vilukinttuja, joten kylmillä ja märillä ilmoilla maahanmeno on omien ärrienikin osalta osoittautunut hieman vastenmieliseksi liikkeeksi. Olen huomannut, että ehdottomasti mielekkäimmät liikkeet koirilleni ovat olleet hyppyeste, luoksetulo ja noutaminen. Juurikin sen vauhdikkuuden takia. Mielestäni manchesterinterrieri ei ole mikään helpoin tokokoira, vaikka älykäs ja hyvä harrastuskoira onkin. Kuitenkin toko tuo hyvää vastapainoa agilityn rinnalle. Uskon vahvasti siihen, että ohjaajan kärsivällisyydellä, ahkeralla treenaamisella ja omalla motivoituneisuudella lajia kohtaan voi saada myös manssista erinomaisen tokokoiran.

 

Kata treeneissä, n. 2009

Entäpä minkälainen koira manssi on agilityssa? Nopea, innokas ja erittäin motivoitunut työskentelyyn. Agility taitaa olla manssi-ihmisten yleisin harrastus näyttelyjen rinnalla. Ja miksipäs ei, kun rotu siinä sen verran hyvä on. Omat koirani ovat aina rakastaneet agilitya. Radalle mentäessä ne hyppivät innosta kuin pomppupallot ja työskentelevät radalla täysillä. Malla suorastaan nuortuu käytöksellään, kun pääsee tekemään putkirallia. Olen nähnyt myös monia muita päteviä mansseja ja sitä intohimoa koiran silmissä ei voi olla huomaamatta. 

Agilityssa tarvitaan mm. juurikin sitä nopeutta ja notkeutta, mitä ei mansseilta puutu. Muistan kerran erään seurallamme vierailleen kouluttajan sanoneen, että Elvis on liikkeissään vähän niin kuin kissa; notkea koira, jolla on pitkät ja korkeat loikat.

Mitä motivoimiseen ja palkkaukseen tulee niin omat manssini ovat helposti motivoitavissa niin nameilla kuin leluillakin. En uskalla yleistää, sillä tämä, kuten varmasti moni muukin asia, on koirakohtaista. Sen kuitenkin uskallan varmaksi sanoa, etten ole vielä törmännyt yhteenkään manssiin, joka ei syttyisi vinkuleluista. Omat koirani ovat niihin ihan hulluina, minkä vuoksi käytänkin palkkana usein sellaista. Mansseilla on saalisviettiä, toisilla enemmän ja toisilla vähemmän. Omillanikin sitä löytyy, mutta onneksi sopivassa määrin. Ne lähtevät niin "kuolleen" kuin "elävän" lelun perään, paremmin kuitenkin sen "elävän". Työskennellessä tokossa tai agilityssa, koirani eivät yleensä jätä hommaa kesken, mutta jos kontakti herpaantuu esimerkiksi rusakon vuoksi, luulen, että varmasti sen perään lähtisivät.

Muita hyviä ja mielekkäitä harrastuksia rodun kanssa ovat mm. viehejuoksu, jäljestäminen, rally-toko, näyttelyt, koiratanssi jne. Olen joskus kokeillut Elviksen kanssa verijälkeä. Elvis työskenteli hyvin ensikertalaiseksi, vaikka puolessa välissä aina hukkasikin jäljen eikä löytänyt perille saakka. Elvis kuitenkin käytti nenäänsä hienosti ja tajusi jutun idean nopeasti. Tarkoituksenani olisi jossakin vaiheessa kokeilla jäljestämistä uudestaan. Minua on kovasti ja pitkän aikaa kiinnostanut myös kokeilla Elviksen kanssa viehejuoksua, mutta en ole vielä saanut aikaiseksi kokeilla sitä. Luulen, että Elvis olisi siitäkin ihan täpinöissään, sillä se rakastaa juoksemista.

Ennen kaikkea itse olen pitänyt mansseista harrastuskoirana. Se on yksi syy miljoonasta, minkä vuoksi olen koko rotuun ylipäätä rakastunut. Tietysti olen muutamia kertoja pohtinut myös muita rotuja, mutta luulen, että perheessäni silti tulee aina olemaan ainakin se yksi manchesterinterrieri. Näiden kanssa kun ei tylsää päivää näe!

-Emmi