Tämmöstä tänään.

Ei vaan jaksa ja kun ei vaan huvita. Jotenkin viime aikoina agility tuntunut vähän puuduttavalta eikä minulle ole tullut sitä kunnon poltetta. Välillä tuntuu, etten vaan osaa ja en ole hyvä. Tuntuu, että en kehity yhtään vaan junnaan paikoillaan. Välillä tulee olo, että täytyy purra huulta ettei ala vollottaa. Olen aika huono epäonnistumaan ja se ottaa joskus koville. Iloista yhdessä tekemistähän tämä on, mutta kun joka kisoista, joihin menee kantaa kotiin vaan hylkyjä, niin ei se loppujen lopuksi kauheasti naurata. Hyvä koira minulla on - sitä rapsutan ja taputan kiitokseksi työstä, vaikka omaa päätä haluaisi seinään hakatakin.

Olen sellainen ihminen, että tarvitsen niitä onnistumisia, jotta jaksaa jatkaa ja ettei tulisi niitä "hanskat tiskiin" -fiiliksiä. Koirahan rakastaa tätä lajia ja itsekin kyllä, mutta nyt vaan ei meinaa napata näiden epäonnistumisien jälkeen. 

Mikä tässä sitten mättää? Eniten mokailen itse. Omaa ohjaustani pitäisi parantaa, mutta se tuntuu vaan niin vaikealta. Minulle aina on ollut vaikea rytmittää sitä menoa ja kun radalla on muistettava niin monta asiaa, ettei tähän päähän vaan meinaa mahtua se kaikki kerralla. Minä oikeasti yritän.
Lohduttelen itseäni ajatuksella, että kyllä se vielä tästä. Toivottavasti kohta alkaisi ne hyvät tuulet puhaltamaan meille ja saataisiin niitä onnistumisia.

Tänään käytiin kisaamassa täällä Mikkelissä kolmen startin verran. Oli normaali agilityrata, kansainvälinen agilityrata sekä normaali hyppyrata. Kisat järjestettiin Mikkelin KV -näyttelyiden yhteydessä. Ekalta radalta otettiin hyl, kun Elvis pääsi karkaamaan hypylle väärältä puolelta. KV -radalta otettiin myös hyl, kun Elviksellä oli ihan oma rata - sinkosi putken väärään päähän. Hyppyradalta otettiin sitten 5 ja -0,30s, mistä sija 15. Mutta mihin jäi meidän nollat taas? Onneksi tässä on vielä aikaa kerätä niitä seuraavia arvokisoja varten, mutta jotenkin alkaa tuntumaan, että jos tämä hyllyttely jatkuu, niin ei meitä kyllä ainakaan yksilöissä tulla näkemään. Meiltähän puuttuukin nollia vaan... ööö kaikki.

Tuossa pohdin jo kisataukoakin, kun ei vaan meinaa onnistua, mutta toisinaan sitten jos nyt kuitenkin niitä kisoja yrittäisi tahkota, miten vaan pystyy. Aluksi olen tuumaillut ensikuulle Kouvolaa ja Lappeenrantaa, mutta katsotaan nyt.

Meille ei oikeasti kuulu mitään ihmeellistä. Itse olen tehnyt töitä, töitä, töitä ja kun kotiin olen tullut niin väsymys ollut ihan kauhia. Henkisesti ja fyysisesti. Mutta en valita! Pidän työstäni ja teen sitä mielelläni. Tuleepahan ainakin uni paremmin iltaisin. Vapaa ajalla olenkin sitten vaan lorvaillut ja levännyt, kun ei ole muutakaan jaksanut... tai sitten olen tehnyt tilauspiirroksia tai muuten vaan suttaillut stressin lievitykseen. Annin pitämiä ohjaustekniikkatreenejä meillä olisi vielä jäljellä yksi kerta (5.8.) ja siihenkin pitäisi nyt treenata jo opittua. Aikaa olisi nämä kaksi viikkoa, mistä toinen jo lusittu, yllätys yllätys - tekemättä yhtään mitään agilityyn liittyvää. Jos sitä ensiviikolla saisi otettua itseä niskasta kiinni. Ensiviikolla muutes sitten onkin minun pikku-Mallan syntymäpäivät. Vaikea uskoa, että tyty täyttää jo 10 vuotta!
  

Perhosten kiihko, 2015