Elvis - The King of the universe?

Olen monta kertaa sanonut siitä, ettei manssi ole mikään helpoin tokokoira mm. sen vilkkauden ja vähäisen miellyttämisenhaluisuuden suhteen. Se kun on vaan niin totta. Oikeasti en tiedä kuin yhden manssin meidän lisäksi, joka kilpailee tokossa. Jos olen oikein ymmärtänyt, niin tämä manssi on melko rauhallinen ja pureutunut innolla kyseiseen lajiin. Se on hieno juttu ja olen iloinen heidän onnistumisistaan sekä siitä, että myös tokorintamalla rotu tulee tutuksi. Itse tykkään kun koiralla riittää energiaa, jotta sen kanssa voi harrastaa kaikkea - etenkin agilitya. Mielummin vilkas kuin laiska löntys, mutta kyllä silti pitäisi osata rauhoittua ja tehdä sitä työtä, mitä ollaan tekemässä. Tämän jutun pointtihan on siis Elvis. Minun rakas, itsepäinen, pollea poika Elvis. The King of the universe?

Alku johdattelun jälkeen voin tässä suoraan sanoa, että meidän eiliset tokotreenit menivät päin helvettiä. En tiedä mikä riivaaja tuohon koiraan oli iskenyt, mutta ego sillä tuntuu olevan ihan liian korkealla, suorastaan  pilvissä. Tehtiin tunnaria eli tunnistusnoutoa, mitä aloiteltiin jo viime viikolla. Ollaan sitä kyllä ennenkin tehty ja paljon paremmilla tuloksilla, mutta eilen vaan tuolla koiralla oli harvinaisen pitkät piuhat. Ja kun ne pitkät piuhat vaan jatkui ja jatkui, niin kyllä se kuppikin lopulta koiralla meni nurin. Selventääkseni asiaa - lähetin Elviksen tunnaripalikoille, sen päässä ihan selkeästi raksutti, se käytti nenäänsä ja ymmärsi, että palikoita piti tuoda. Kuitenkaan sitä oikeaa palikkaa ei meinannut millään löytyä sen kymmenennenkään palikan sekä liikkeen helpotuksen jälkeen, joten turhautuminenhan siinä koiralla tuli. Elvis nyppi ruohoa, haisteli maata, kitisi ja tuijotti minua silmiin. Jos olisi ollut telepaattinen yhteys, meidän juttelu olisi voinut kulkea vaikka näin:

Elvis: "Etkö sä nyt yhtään voi kertoa, että mitä helvettiä sä haluat?! Mä olen tuonut sulle jo ainakin kymmenen palikkaa, eikä mikään niistä kelpaa!"

Minä: "Oma. Elvis, oma. Tiedät kyllä, käytä nenääsi. Minä odotan." (tunnarinoudon käsky meillä on "Oma")

Elvis: "Paskat, mä en hae enää yhtään, pidä tunnaris! Mä lähen kukkoilee tolle, adios amigos!"

Ja sinne lähti koira lenkkeilevän koiran luokse karvat ja häntä pystyssä kukkoilemaan - arvaa kuka on tämän kulmakunnan kingi? Eihän siinä voi olla epäselvyyttä... Elvis tietenkin (ainakin omasta mielestään). Elvishän ei ole saanut koskaan selkään keneltäkään toiselta koiralta  ja vaikka olisikin, niin se provosoi sitä vaan enemmän (paitsi meidän tytöt, niitä se uskoi/uskoo). Se ei alistu, se dominoi. Tarkoitan siis koiria, ei ihmisten kanssa ole mitään ongelmaa. Olen välillä miettinyt, että voisiko tuohon olla syynä se, että Elvis oli pentueen ainut pentu. Näin ollen sen ei ole koskaan tarvinnut jakaa tai kilpailla kenenkään kanssa mistään. Se olettaa, että kaikki on sen. Elvis elvistelee, on siis nimensä veroinen. Itsellä iskee noissa tilanteissa totaalisen sekava tunnetila, kun koiralta häviää korvat ja se mennä viipottaa kauheeta kyytiä toisen koiran luokse. Se tunnetilani keikkuu kiukun, pelon ja nolotuksen rajamailla. Kunpa vaan ei tulisi tappelu, apua. Tiedän, että tuossa tilanteessa pitäisi pysyä rauhallisena ja johdonmukaisena. Se vaan on aika vaikeaa, kun iskee se sopiva tunnetila. Pari kertaa Elvis tuota koiraa tökäten näkkäsi, mutta luojan kiitos melko lepsusti ja se tuli takaisin luokseni (turvasanan avulla), eikä laittanut mitään kauheaa meteliä pystyyn. Kovasti pahoittelin tälle koiranomistajalle tapahtunutta. Kyllä nolotti ja järkytti. Ja joo, olen herkkä ihminen, so what?!

No selvästikään Elviksen mielestä ei nallekarkit olleet vielä tasan, kun se pääsi karkaamaan pannasta ja lähti uudestaan juoksemaan sitä koiraa kiinni. Kiljaisin kovasti meidän turvasanan - "PALLO!". Kiitos taas luojan - Elvis teki U-käännöksen ja tuli luokseni. Tapu-tapu hyvä kun tulit takaisin. Oli kuitenkin pakko viedä koira autoon rauhoittumaan, sillä se kävi kierroksilla eikä tuollainen kukko -peli vetele... ei, ei ja vielä kerran ei. Onneksi tämä kyseinen koira ei ärähtänyt Elvikselle, sillä muuten en tiedä mitä olisi tapahtunut, mutta uskon, että nokkapokka siitä olisi tullut. Pakko tähän loppuun vielä sanoa, että Elvis ei siis ole aggressiivinen, jos joku sitä puntaroi (vaikka tuskinpa, sainpa kuitenkin sanotuksi). Se ei vaan tule kauhean hyvin juttuun kaikkien UROS koirien kanssa, mutta eihän me ihmisetkään kaikista pidetä. Urokset on uroksia, etenkin ne pallilliset. Elviksellä vaan tuppaa tuo oma ego ja libido (narttuihin ja jos siksi sitä voi kutsua) olemaan usein turhan korkealla. Ja siksi mainitsin aiemmin tuon riivaajan, koska Elvis ei kyllä yleensä karkaa töistä. Mikä lie aivopieru.

Loppujen lopuksi tässä ei tainnut naarmuuntua muuta kuin minun luottamus koiraan. Joo, joo, koira tuli loppujen lopuksi luokseni, mutta silti. Se on vaan jotenkin kamalaa katsottavaa, kun koira lähtee "korvattomana" ja itse kauhistelee, että mitähän seuraavaksi tapahtuu. Tästä kuitenkin viisastuneenpana voin suunnitella meidän treenit uudella tavalla - tarkoitan tokossa. En vaan anna koira päästä turhautumaan ja keksimään/etsimään mitään sivutoimista tekemistä. Agilityssa meillä ei ole minkäänlaista luottamuspulaa tuon asian tiimoilta, sillä koira rakastaa sitä lajia ja tekee oikeasti täysillä töitä. Se on tarpeeksi vauhdikasta sille ja se ei kerkeä ajattelemaan muuta kuin - I can feel like a fly.

Mutta eiliseen palaten, jotta saatiin Elviksen kanssa edes jotain hyvää sille treenikerralle, niin tehtiin hyppyä ensin vauhdikkaasti pallon kanssa, välissä liikkeenomaisesti ja sitten taas vauhdikkaasti. En voi muuta kuin ihailla Elviksen hyppyestettä liikkeenä. Se on vaan se meidän vahvin juttu. Käytiin treenien jälkeen vähän myös kepittelemässä toisella kentällä sekä Elviksen että Mallan kanssa. Ja voi sitä riemua, miten koirat virnuili onnesta. 

Meidän tokotreenien jatkumisen suhteen näyttää siltä, etteivät ne jatku enää syksyllä tai ainakaan tuo kisaavien koirakoiden ryhmä. On kouluttajasta pulaa. Taitaa olla niin, että on alettava ihan omatoimiseksi treenaajaksi, jos haluaa tuota lajia vielä harrastaa (seuraa en sen takia vaihda!). Pitäisi varmaan pikku hiljaa rueta myös perehtymään niihin uusiin sääntöihin, mitä ne tuovat tullessaan. Tokohan on tavallaan aina ollut meille se toisena tuleva laji ja päälajina on agility. Jälkimmäiseen ollaan aina keskityttykin paljon enemmän, sillä se on koiralle mieluisempaa. En sano, että toko olisi Elvikselle pakkopullaa, mutta kiinnostus siihen ei vain ole niin voimakas kuin agilityyn. Enhän minä sitä tokoa sen kanssa treenaisikaan, jos se ei siitä yhtään innostuisi. Manssin, tai tässä tapauksessa voisi sanoa varmaan, että Elviksen kanssa pitää vaan olla ne omat niksit ja keksit treenin motivoimiseen. Tuskin tuolta koiralta voi vaatia enempää. Se on mitä on. Pääasia, että meillä on kivaa yhdessä.

Harmaita hiuksia värjätessä.

-Emmi